Alhosta ylös

Pixabay water-lily-4462_640
Keuhkojeni värekarvat tuskin koskaan näyttävät näin kukoistavilta (eikä kenenkään, kuvassa lumpeenkukka), mutta ainakin olo on raikkaampi. Kuva Pixabaysta, lisensoitu CCO 1.0

 

Viime viikonloppu oli yhtä suurta tupakantuskaa. Lopulta turvauduin sähkötupakkaan, vaikka olin ajatellut, että en halua käyttää sitäkään ja tavallaan pitkittää lopullista nikotiinista vieroittumista. Mutta jos vaihtoehtona on sortuminen, sähkötupakka ajaa asiansa.

Itse asiassa olen aika ylpeä itsestäni juuri nyt: pääsin yli useamman tilanteen ja tuskastuttavan tukalan päivän, jolloin olisi ollut niin kovin helppo kurvata kioskin ovesta sisään ja ostaa aski tupakkaa. Maanantaina tupakoimattomuutta tuli täyteen kaksi viikkoa. Suurimman osan ajasta mieliala on ollut luonteelleni epätyypillisen synkkä, mutta pikkuhiljaa alan nähdä hyviäkin puolia. Eilen taisi olla ensimmäinen päivä kun pystyin jo hetkeksi unohtamaan tupakoinnin.

  • polttaminen loppui ma 24.3. klo 14.48
  • olen säästänyt 16 päivässä rahaa melkein 40 e
  • olen jättänyt polttamatta 160 tupakkaa
  • en ole repsahtanut kertaakaan
  • helpotin tuskaa nikotiinipitoisella sähkötupakalla
  • mielentila synkkä, ilkeä ja äreä, pientä piristymistä havaittavissa
  • vaikeusaste asteikolla 1-10: 9

Musta laatikko

Vaikeaa, vaikeaa. Ei mitään positiivisuus-bullshittia todellakaan tiedossa, joten jos sellaista kaipaat, lopeta lukeminen.

Mantrahan kuuluu, että aluksi tupakantuska iskee 3 x päivässä 3 min kerralla – ja että se on helppo voittaa. On, varmasti, jos pitäisi paikkansa.

Ekat noin kuusi päivää taittuivat kevyesti, varmaankin uutuudenviehätyksessä ja näyttämisenhalussa. Sitten…jatkuva, järkyttävän kova tupakanhimo heräämisestä nukkumaanmenoon saakka. Tätä takana nyt noin puolet 12 päivästä.

Polttamattomuus tuntuu tyhjyydeltä elämässä, sielussa ja kehossa. Tänään kävelin ihanassa aurinkoisessa säässä ja tunsin sisälläni onnettoman kolon. Olisin voinut ryöstää ja tappaa yhdestä savukkeesta.

En vaan ole piruuttanikaan polttanut. Enkä siis tappanut.

Tarkkailen itseäni ihmiskokeena. Missä vaiheessa tupakanhimo laantuu ja elämä voittaa?

 

 

 

 

Lupa evätty pysyvästi

CCO 1.0
CCO 1.0

Kahdeksan tupakoimattoman päivän jälkeen tupakantuska ei suinkaan ole helpottanut vaan tuntuu nyt olevan huipussaan. Alkuhan menikin suht kivuttomasti.

Sisäinen nikotiinihirviöni tuntuu olevan Potter-kirjojen arkkivihollisen, Lordi Voldemortin, kaltainen sinnikäs tyyppi: vaikka se kärsii ja kituu ja hajoaisi palasiksi, se kerää voimia ja iskee kun vähiten odottaa.

En tietenkään anna Vollelle periksi. Tuskasta huolimatta iloitsen tupakanhajuttomuudestarahojen säästymisestä ja erityisesti huonon omantunnon puuttumisesta, ja yritän ajatella mahdollisimman paljon kaikkea muuta kuin tupakkaa, ällöttävää tupakkaa. Samalla suhtaudun itseeni kuin koe-eläimeen: ahaa, nyt se käyttäytyy noin ja aijaaha, nyt se yrittää tuota kautta ulos.

Olen jo selvästi aloittanut ensimmäisen repsahduksen petaamisen. Samat kuviot toistuivat myös ensimmäisellä (onnistuneella) lopetuskerralla. Harmi, että silloista tupakoimattomuuspäiväkirjaa ei ole enää tallessa, joten en voi tarkistaa, mutta muistelen, että repsahduksia/lipsahduksia tapahtui 1-2 ensimmäisten kuukausien aikana ja molemmat olivat vain savukkeen tai korkeintaan muutaman mittaisia. En antanut itselleni uutta lupaa polttaa enkä lannistunut takapakeista.

Se, miten kymmenen vuoden polttamattomuus muuttui yllättävän nopeassa tahdissa päivittäiseksi polttamiseksi on nimittäin aika erilainen kuvio kuin tupakan tai kahden repsahdus-lipsahdukset. Minulla polttamiseen on aina liittynyt lapsellista kapinointia ja tuossa elämänvaiheessa irrottautuminen entisestä elämästä nosti vanhan kapina-ajatuksen esiin:  voin tehdä ihan mitä huvittaa! Vaikka polttaa! Eräänlaista vääristynyttä kaikkivoipaisuus- ja voimaantumisajattelua. Annoin itselleni luvan polttaa. Se oli vähän kuin palkinto vuosien kunnollisuudesta.

Tupakan avulla ei kukaan tietenkään voimaannu kuin korkeintaan 15 sekunniksi. Ja jopa sinäkin kröh…nautittavana aikana mielessä voi käydä mustanpuhuva ajatus äkkikuolemasta aivoinfarktiin jos ja kun tuntee nikotiinin humahtavan päähän.

Ei ihme että uuvuttaa ja uni ei tule, kun ajatuksiaan vastaan on koko ajan taisteltava ja muistuteltava itseään syistä lopettaa. Loistavia muistuttelijoita onneksi löytyy netistä paljon, tänään olen virkistänyt muistiani mm. vuoden 2013 parhaimmilla tupakavastaisilla videoilla.

Puolet elämästä savuina ilmaan

Aika järkyttävä ja pysäyttävä laskutoimitus: olen polttanut puolet elämästäni.

http://pixabay.com/fi/savukkeet-tuhka-kallistus-83571/# CCO 1.0
Pixabay-kuva CCO 1.0

Takana on jo yksi onnistunut lopetus, jota kesti kymmenkunta vuotta. Sinä aikana minusta kehittyi tupakkanatsi, inhosin ja vihasin tupakanhajua ja tupakoitsijoita. Kunnes…lomamatkalla hairahduin ”maistamaan”, koska ”enhän enää ollut koukussa”. Jo lomaviikon lopulla poltin päivittäin ja kotiin tultuani ostin ensin ”vain yhden askin” ja ”poltin satunnaisesti”… Vihdoin tänä keväänä havahduin siihen, että ”satunnaista ja vähäistä” polttelua oli kestänyt jo viisi vuotta.

Tavoitteena on nyt kartuttaa polttamattomia vuosia loppuelämän ajan. Tupakointi on saatava loppumaan – koska se nyt vain on hölmö, turha, kallis, haiseva ja vaarallinen tapa.

Takana tätä kirjoitettaessa KUUSI kokonaan savutonta päivää. Lohtuna on ollut sähkötupakka, joka antaa vähän samanlaisen kokemuksen polttelusta kuin tupakointikin, mutta ilman tervaa ja häkää. Nikotiinia tässä versiossa jonkin verran.

Sähkötupakka on helpottanut alkua, mutta en pidä ajatuksesta, että tavallaan sumutan itseäni ja teen edelleen samaa kuin tupakoivana eli pysyttelen kiinni sekä nikotiinissa että tavassa tuprutella. Tänään on ollut ensimmäinen päivä ilman sähkötupakan lievitystä – yksinkertaisesti siksi, että sekin tympii.

Hairahduin ensimmäisellä viikolla ostamaan Allen Carrin kirjan Stumppaa tähän! Kyseessä on brittiläisen – nyttemmin keuhkosyöpään kuolleen – tilintarkastaja-tupakoinninlopettamisgurun klassikkoteos, jossa tupakanpolton lopettamiseen suhtaudutaan raa’alla asenteella. Asenne on se, että tupakoijan on lopetettava itsensä surkuttelu, lakattava pelkäämästä ja ajateltava lopettamista ennen kaikkea iloisena asiana. Kuulostaa perin yksinkertaiselta, mutta takana on se totuus, että suurin osa tupakoitsijoista todellakin luulee, että elämä ilman tupakkaa on ankeaa, harmaata ja ilotonta ja että he lopetettuaan uhrautuvat ja joutuvat luopumaan jostain merkittävästä ja tärkeästä.

Carrin kirjassa tupakoinnista riisutaan kaikki gloria ja suhtaudutaan siihen vain sairaalloisena tapana ja vakavana riippuvuutena, josta ei koskaan ole seurannut kenellekään mitään hyvää. Carr konkretisoi uhkan ja puhuu sisimmässämme elävästä nikotiinihirviöstä, joka on nitistettävä. Realistisesti muistutetaan siitäkin, että nikotiiniriippuvuus on vuosien riippuvuuden aikana ehtinyt luoda aivoihin nikotiinireseptoreita, jotka eivät katoa mihinkään vaikka polttamisen lopettaakin. Nikotiinihirviötä ei  siis oikeastaan saa koskaan kokonaan hengiltä, mutta sen voi tainnuttaa. Jos hirviön herättää, reseptorit käynnistyvät välittömästi taas nikotiinia saatuaan ja surauttavat annoksen dopamiinia tupakoitsijan iloksi. Ilo tosin on lyhyt, hetken päästä nikotiinihirviö kinuaa lisää nikotiinia. Ja siinä sitä sitten taas ollaan…

CCO 1.0 http://pixabay.com/fi/kuolema-kuolleiden-ihmiset-zombie-161695/
Pixabay-kuva CCO 1.0

Carrin kirja on hieman ärsyttävästi kirjoitettu, mutta sen sisältämät ajatukset ovat pitkälti samoja joita itse kelasin edellisen lopetuksen aikana. Samaa mieltä olen mm. siitä, että toisin kuin yleensä neuvotaan, en halua muuttaa omia rutiinejani ja muita tapojani – vaikkapa nautintoa aamukahvista tai hyvästä punaviinistä – vain siksi, että luovun tupakasta. Lopetan tupakoinnin, en muuta koko elämääni.

Kun ja jos tekee mieli tupakoida, katson kuvan surullista, tupakoivaa naista. Tupakka ei oikeasti auta missään tilanteessa: polttaminen ei anna voimia, hermoja tai sietokykyä – se vain vie niitä.

CCO 1.0 http://pixabay.com/fi/surullinen-tytt%C3%B6-masentunut-236769/
Pixabay-kuva CCO 1.0